• Arvo Kallatsa
    Kaksi kuvaa Arvo Kallatsasta pyhäpuvussaan.

Mikä yhdistää kuuroa Arvo Kallatsaa ja saksalaista sotilaskarkuria?

Sanomalehti Lapin Kansan artikkelissa kerrottiin jatkosodan lopulla 1944 Ruotsiin paenneesta pariskunnasta. Saksalainen sotilas oli ottanut pakomatkalle kuuron Arvo Eemil Kallatsan henkilöllisyyden. Vaan kuka oli tuo tarinan kuuro mies?

Artikkeli saksalaisen sotilaskarkurin ja suomalaisnaisen onnistuneesta pakomatkasta jaettiin Kuurojen historia Facebook-ryhmässä, ja kiinnostus kuuroa Arvo Kallatsaa kohtaan heräsi. Itse olin kuullut tarinan jo lapsena äidiltäni. Romanttinen rakkaustarina oli todellakin kuin sadusta. Nämä henkilöt olivat kuitenkin olleet olemassa ja tulivat minun lähipiiristäni.

Syrjäinen kylä nimeltä Niesi

Olen kotoisin Niesistä, entisestä Rovaniemen maalaiskunnan syrjäkylästä. Nelostien varrella, noin puolessa välissä Rovaniemeä ja Sodankylää, lukee nykyään kyltissä: Niesi 22. Sodan aikaan Niesi oli tiettömän taipaleen takana. Matkat kuljettiin hevosella, kävellen tai suksilla.

Jatkosodan aikana Lapissa oli monia saksalaisten vankileirejä ja yksi pienimmistä sijaitsi Niesintien varressa. Tässä leirissä tarinan saksalaissotilas Hans Gröning oli kuukausia vartijana. Kivenheiton päässä vankileiristä asui Lea Heinänen. Nämä kaksi rakastuivat, mutta sitten oli edessä Suomen ja Neuvostoliiton aselevon ehtojen mukaisesti saksalaisten karkotus kotimaahansa.

Pariskunta päätti paeta Ruotsiin. Paon onnistumiseksi he tarvitsivat suunnitelman, ja siihen he kaipasivat apua. Huiman pakosuunnitelman keskeiseksi henkilöksi nousi kuuro Arvo Kallatsa. Peitetarinan mukaan karkuri esiintyi suomalaisnaisen isoveljenä, joka ei puhunut eikä kuullut.

Tasavertainen kyläyhteisön jäsen

Arvo syntyi lapsuudenkotini naapuriin yhdeksänlapsisen perheen viidenneksi lapseksi. Tuohon aikaan perheissä asui monta sukupolvea saman katon alla ja perheet olivat suuria.

Arvon kotitalossa asustelee edelleen hänen veljen poikansa, Martti Kallatsa, joka muistaa Arvon hyvin. Martti kertoo Arvon sairastaneen hyvin pienenä polion. Omaisille jäi epäselväksi, oliko Arvo syntymäkuuro vai kuuroutuiko hän polion seurauksena.

Arvosta käytettiin nimitystä kuuromykkä, mikä oli tuohon aikaan tavanomainen nimitys kuurosta henkilöstä. Mykkä Arvo ei kuitenkaan ollut. Hän osasi sanoa sanoja, joita lähipiiri ymmärsi. Käytössä oli myös omia viittomia, joita Martti kertoo yhä osaavansa. Arvo luki myös huulilta muiden puhetta. Kommunikointi perheessä ja kyläyhteisössä tapahtui siis sekä puheen, huulioiden että viittomien avulla.

Outi Ahosen ja Tomas Hedbergin avustuksella sain selville, että Arvo oli käynyt Oulun kuurojenkoulua vuosina 1914–1916. Alkuun hän oli käynyt B-luokkaa, jonka jälkeen hänet oli siirretty C-luokalle. C-luokalle siirtyminen tuohon aikaan tarkoitti, että oppilas ei joko oppinut puhumaan tai hänellä oli jokin kehityksen viivästymä. Niesissä Arvoa ei kuitenkaan pidetty millään tavalla heikkolahjaisena. Päinvastoin, hän oli erittäin pidetty ja arvostettu henkilö perheessä ja kyläyhteisössä. Syy, miksi hän halusi pois Oulun kuurojenkoulusta, oli todennäköisesti koti-ikävä.

Myöhemmin Arvo opiskeli puusepäksi ansaitakseen näin elantonsa. Arvon taitavissa käsissä syntyneitä huonekaluja sanottiin olevan ympäri kyliä, vuoteista vaatekaappeihin. Arvo osasi ajaa myös hevosta ja kävi savottatöissä niin kuin muutkin kylän miehet tuohon aikaan.

Tavoilleen uskollinen

Arvolla oli omia tapoja, jotka kaikki hänen sukulaisensa muistavat. Sunnuntaisin hän puki ylleen pyhäpuvun ja lähti kiertämään tutuiksi tulleet kyläpaikat. Lähtiessään Arvo ilmoitti perheelleen: ”Titteli, tilipa, tuopa ja tappu”. Siitä perhe tiesi hänen lähtevän tavanomaiselle kyläkierrokselleen, eli ensin Vesterin luokse, sen jälkeen Hilmalle, Tuomakselle ja viimeiseksi Japulle.

Vapun jälkeen Arvo otti käyttöön kesävaatteet, vaikka ilma olisi ollut vielä kylmä.

Arvo oli kiltti, mutta saattoi myös suuttua ja olla pitkävihainenkin. Hän ei koskaan antanut anteeksi miehelle, joka vei Arvon rakastaman naisen hänen nenänsä edestä, ja pysyi naimattomana koko elämänsä. Ehkä tämä oli syy, miksi Arvo halusi auttaa rakastunutta saksalais-suomalaista paria pysymään yhdessä. Tässä hän myös onnistui: ajan myötä pariskunta asettui asumaan Etelä-Ruotsiin, sai kaksi lasta ja heistä tuli Ruotsin kansalaisia.

Arvo tunsi Lea Heinäsen, koska Kallatsat ja Heinäset olivat perhetuttuja. Hän oli mitä luultavimmin pakosuunnitelman juonesta tietoinen ja tiesi, mihin tarkoitukseen hänen henkilöllisyyspaperinsa menivät.

Lääkkeet lopussa

Tammikuisena päivänä 1970 Arvo oli aamusta asti hermostunut. Sydänlääkkeet olivat loppuneet ja vanhimman veljen vaimo Tiina oli lähtenyt kaupunkireissulle Heinäsen perheen kanssa tarkoituksenaan tuoda mukanaan lisää lääkkeitä Arvolle. Arvo kyseli monta kertaa päivän aikana, koska ”Tiita” tulee takaisin.

Iltapäivällä Arvo lähti hakemaan toisesta maatalosta maitoa aikomuksenaan tuoda postin tullessaan. Sillä välin Tiina oli tullut kaupunkireissulta kotiin. Taloon tultiin kertomaan, että Arvo makaa kylätiellä elottoman näköisenä. Martti lähti yhdessä Lean veljenpojan, Velu Heinäsen, kanssa viemään Arvoa sairaalaan. Martti laittoi Arvon kielen alle sydänlääkkeen toiveena sen vielä auttavan. Mutta kaupunkiin ajaessaan Martti ja Velu tiesivät, että autossa matkasi jo kuollut mies.

Teksti Katri Holm
Kuvat Holmin kotialbumi

Juttu on julkaistu Kuurojen lehdessä 4/2018.